Auton huolto on asia, joka on vaivannut ja rassanut mieltä jo pitkään. Siis niin pitkään kuin autossa on syttynyt merkkivalo SERVICE!.
Tähän asti minulla on ollut mies, jonka huoleksi jätin kaikki autoon liittyvät asiat. Omin neuvoin huolehdin vain tankkaamisesta. Nyt olen tilanteessa, että autoasiat on hoidettava itse.
Autohuolloissa on kai joku järjestelmä, josta ne saavat tiedon, että juuri minun autoni kaipaa huoltoa. Olen saanut postilaatikkoon brosyyreja, joissa KUTSUTAAN määräaikaishuoltoon tai joissa luvataan huoltaa KAIKKI merkit. Kaikenlaisia lisäpalveluita olisi saatavilla ja parhaat jopa pesisivät auton. Lupasivat lisäksi, että nettisivujen kautta voi ottaa yhteyttä tai pyytää huoltotarjousta.
Koska olen huomannut, että näin netitse monet asiat sujuvat kätevämmin kuin luurin päässä roikkuen laitoin kahteen houkuttelevimpaan ja uskottavimman tuntuiseen pajaan huoltotarjouspyynnön. Täytin pyydetyt tiedot: auton merkki, rekisterinumero, ajetut kilometrit, määräaikaishuolto, etc. ja jäin odottamaan.
Kummastakaan ei koskaan ehdotettu huoltoaikaa tai muutenkaan inahdettu!
Olen kuullut ja lukenut juttuja, miten naisasiakasta ei kohdella kuten asiakasta, siis miesasiakasta. Muistelen myös nähneeni artikkelin, miten joku oli keksinyt liikeideaansa, että heillä naisasiakkaita kohdellaan hyvin. Valitettavasti en löytänyt kyseistä juttua mistään. Olisin varmasti yrittänyt varata siltä pajalta ajan.
Jätin asian hautumaan sen pitkän hautumisajan lisäksi, mikä oli jo mennyt. Onneksi autolle sattui outo juttu pari viikkoa sitten, kun oikean puoleinen etupyörä rupesi pitämään kovaa rahinakilinää. Se kuulosti sen verran huolestuttavalta, että avuttomana ajoin auton suoraan lähimmälle Teboilille ja jätin sen sinne. Ennen kuin ehdin kotiin, kännykässä oli viesti "autonne on valmistunut". Mietin, että onpahan siellä tehokasta toimintaa. No, se oli vain kivi, joka oli mennyt kummallisesti pyörän syövereihin jonnekin.
Viikonloppuna sitten välähti, että käynpäs kysäisemässä Teboililta, tekevätkö he vuosihuoltoja. No juu, kyllä he tekevät, ja varasivat autolleni ajan perjantaiksi. Niin vieraassa tilanteessa en älynnyt edes kysyä, mitä sellainen huolto mahtaa maksaa. Täytyy muistaa kysyä perjantaina, kun vien auton.
Olen niin onnellinen, että olen saanut huoltoajan! Miten auton huolto sujuu, siitä pistän päivityksen sitten.
maanantai 3. huhtikuuta 2017
perjantai 31. maaliskuuta 2017
Muisti pätkii Barcelonassa
Olimme ystäväni Y:n kanssa lyhyellä kaupunkilomalla Barcelonassa, tuossa omalaatuisen arkkitehtuurin kaupungissa.
Oli matkamme toinen päivä, kun kuljimme goottilaiskorttelista kohti La Ramblaa. Ystäväni katseli katua kumpaankin suuntaan ja ehdotti, että käännytään oikealle. Totesin, että kyllä meidän pitää mennä vasemmalle. Lähdimme sinne, kunnes ystäväni huomautti, että hänen mielestään olemme menossa väärään suuntaan. Väitin vastaan, mutta vähän ajan päästä hän kertoi nähneensä kauppahallin, joten suunta on väärä. "Ei kun mennään ihan oikeaan suuntaan, jatketaan vain eteenpäin", totesin. Ystäväni katseli kävellessään ympärilleen ja totesi hetken päästä: "Tuolla oli se teatteri, joka on meidän hotellin lähellä. Nyt ollaan menty ohi." Sanoin taas, että olemme oikeaan suuntaan menossa ja jatkoin kävelyä eteenpäin. Jonkin ajan kuluttua näytin hänelle edessä häämöttävää rakennusta ja sanoin, että tuolla on se teatteri. Seuraavassa korttelissa olisi meidän hotelli. Silloin hän näki ovikatoksen ja naurahti, että siellähän se hotelli on.
Tuollainen sekaannus on ymmärrettävää vieraassa paikassa. Goottilaisessa korttelissa voi herkästi seota suunnissa, kun kadut kulkevat ristiin rastiin. Olimme välillä kumpikin sekaisin siellä. Barcelonan yli kilometrin pitkä pääkatu La Rambla ei kuitenkaan ollut meille täysin vieras, sillä Y oli vieraillut kaupungissa kaksi kertaa aiemmin ja minä kerran. Tällä kertaa olimme kulkeneet katua jo pari kertaa hotellilta Catalunya-aukion suuntaan edestakaisin ja useamman kerran saapuneet sille eri kohdista kortteleita. Kadun varrella on hauska ihmetellä taloja ja kaupungin arkkitehtuuria. Olimme aamulla kuvanneet talojen julkisivuja melkein urakalla. Siksi vähän ihmettelen, miksi hän oli iltapäivällä eksyksissä.
Ilahtuneena siitä, että olimme lähellä hotellia, Y ehdotti, että käymme katsomassa yhtä lähettyvillä olevaa sivukatua. Voisimme yrittää tunnistaa paikkoja edelliseltä reissultamme. Kävelimme eteenpäin, kumpikin silmä tarkkana tähyillen parvekkeita, ovia ja ikkunoita. Aikamme käveltyämme päätimme kävellä takaisin, kun emme tunnistaneet paikkoja. Käännyimme takaisin. Hetken päästä Y sanoi, että käännytään vasemmalle, että päästään takaisin Ramblalle. Sanoin, että ei sieltä mennä Ramblalle, vaan mennään suoraan eteenpäin. "Mutta täytyyhän meidän kääntyä", hän väitti. Sanoin, että ei kun mennään vain samaa katua eteenpäin. Saavuimme lähtöpaikkaamme, jolloin hän kysyi: "eikö me tosiaan käännytty missään vaiheessa?" Ei käännytty, vastasin. Silloin hän tunnusti, että hän ei muista ollenkaan, että olisi kävelty vain suoraan. Hän luuli, että olimme kääntyneet jollekin kadulle. "Mikä minulle oikein tuli?", hän kysyi vähän huolestuneena.
Kysyin, onko hän huomannut joskus aikaisemmin vastaavaa. Hän kielsi ja pohti, voisiko kysymyksessä olla verenkiertohäiriö. En osannut vastata. Sen sijaan kysyin, pitäisikö minun varovasti huomauttaa hänelle, jos joskus huomaan hänellä jotain selvästi muistihäiriöön liittyvää. "Tietenkin kerrot, etkä edes varovasti, vaan kunnolla! Niin ystävien pitää tehdä. Silloin asialle voidaan vielä tehdä jotain."
Jo näitä eksymistapauksia ennen olimme istuneet terassilla ja hän kirjoitti muistiin erään baarin nimeä, joka näkyi isoin kirjaimin seinässä. Kun hänen piti kirjoittaa P, hän kirjoitti d. Kysyin mitä hän oikein kirjoittaa ja hän naurahti, että tuli vähän huonosti kirjoitettua. Sitten hän korjaili d:tä. Vasta kun nauraen huomatin, että siinä pitäisi olla P, hän iloisesti korjasi kirjaimen. Hihkuin, että nyt olemme tasoissa, kun olin itse aamulla näppäillyt väärää numeroa tallelokeroon.
Nyt olen miettinyt, onko näillä tapauksilla jokin yhteys. Ovatko muistikatkot ja ylösalaisin kirjoittamiset vain joku ohimenevä häiriö?
Oli matkamme toinen päivä, kun kuljimme goottilaiskorttelista kohti La Ramblaa. Ystäväni katseli katua kumpaankin suuntaan ja ehdotti, että käännytään oikealle. Totesin, että kyllä meidän pitää mennä vasemmalle. Lähdimme sinne, kunnes ystäväni huomautti, että hänen mielestään olemme menossa väärään suuntaan. Väitin vastaan, mutta vähän ajan päästä hän kertoi nähneensä kauppahallin, joten suunta on väärä. "Ei kun mennään ihan oikeaan suuntaan, jatketaan vain eteenpäin", totesin. Ystäväni katseli kävellessään ympärilleen ja totesi hetken päästä: "Tuolla oli se teatteri, joka on meidän hotellin lähellä. Nyt ollaan menty ohi." Sanoin taas, että olemme oikeaan suuntaan menossa ja jatkoin kävelyä eteenpäin. Jonkin ajan kuluttua näytin hänelle edessä häämöttävää rakennusta ja sanoin, että tuolla on se teatteri. Seuraavassa korttelissa olisi meidän hotelli. Silloin hän näki ovikatoksen ja naurahti, että siellähän se hotelli on.
Tuollainen sekaannus on ymmärrettävää vieraassa paikassa. Goottilaisessa korttelissa voi herkästi seota suunnissa, kun kadut kulkevat ristiin rastiin. Olimme välillä kumpikin sekaisin siellä. Barcelonan yli kilometrin pitkä pääkatu La Rambla ei kuitenkaan ollut meille täysin vieras, sillä Y oli vieraillut kaupungissa kaksi kertaa aiemmin ja minä kerran. Tällä kertaa olimme kulkeneet katua jo pari kertaa hotellilta Catalunya-aukion suuntaan edestakaisin ja useamman kerran saapuneet sille eri kohdista kortteleita. Kadun varrella on hauska ihmetellä taloja ja kaupungin arkkitehtuuria. Olimme aamulla kuvanneet talojen julkisivuja melkein urakalla. Siksi vähän ihmettelen, miksi hän oli iltapäivällä eksyksissä.
Ilahtuneena siitä, että olimme lähellä hotellia, Y ehdotti, että käymme katsomassa yhtä lähettyvillä olevaa sivukatua. Voisimme yrittää tunnistaa paikkoja edelliseltä reissultamme. Kävelimme eteenpäin, kumpikin silmä tarkkana tähyillen parvekkeita, ovia ja ikkunoita. Aikamme käveltyämme päätimme kävellä takaisin, kun emme tunnistaneet paikkoja. Käännyimme takaisin. Hetken päästä Y sanoi, että käännytään vasemmalle, että päästään takaisin Ramblalle. Sanoin, että ei sieltä mennä Ramblalle, vaan mennään suoraan eteenpäin. "Mutta täytyyhän meidän kääntyä", hän väitti. Sanoin, että ei kun mennään vain samaa katua eteenpäin. Saavuimme lähtöpaikkaamme, jolloin hän kysyi: "eikö me tosiaan käännytty missään vaiheessa?" Ei käännytty, vastasin. Silloin hän tunnusti, että hän ei muista ollenkaan, että olisi kävelty vain suoraan. Hän luuli, että olimme kääntyneet jollekin kadulle. "Mikä minulle oikein tuli?", hän kysyi vähän huolestuneena.
Kysyin, onko hän huomannut joskus aikaisemmin vastaavaa. Hän kielsi ja pohti, voisiko kysymyksessä olla verenkiertohäiriö. En osannut vastata. Sen sijaan kysyin, pitäisikö minun varovasti huomauttaa hänelle, jos joskus huomaan hänellä jotain selvästi muistihäiriöön liittyvää. "Tietenkin kerrot, etkä edes varovasti, vaan kunnolla! Niin ystävien pitää tehdä. Silloin asialle voidaan vielä tehdä jotain."
Jo näitä eksymistapauksia ennen olimme istuneet terassilla ja hän kirjoitti muistiin erään baarin nimeä, joka näkyi isoin kirjaimin seinässä. Kun hänen piti kirjoittaa P, hän kirjoitti d. Kysyin mitä hän oikein kirjoittaa ja hän naurahti, että tuli vähän huonosti kirjoitettua. Sitten hän korjaili d:tä. Vasta kun nauraen huomatin, että siinä pitäisi olla P, hän iloisesti korjasi kirjaimen. Hihkuin, että nyt olemme tasoissa, kun olin itse aamulla näppäillyt väärää numeroa tallelokeroon.
Nyt olen miettinyt, onko näillä tapauksilla jokin yhteys. Ovatko muistikatkot ja ylösalaisin kirjoittamiset vain joku ohimenevä häiriö?
lauantai 18. maaliskuuta 2017
Kaikenlaisia omaishoitajia
Luin juttua 100-vuotiaasta omaishoitajasta ja hämmennyin. Tuntuu käsittämättömältä, että 100-vuotias voi olla monisairaan 95-vuotiaan vaimonsa omaishoitaja. Mitä hoitoon kuuluu? Millä tavalla hän hoitaa vaimoaan? Saako vaimo muuta apua, mitä? Mitä miehelle korvataan? Miten he jaksavat? Missä menee raja?
”Omaishoitajana Tikkanen huolehtii monista asioista päivittäin.” Ainakin hän valmistaa välipalan, ”palan ruisleipää, päälle voita ja iso keko metvurstia”. Sen enempää omaishoitajuudesta ei jutussa kerrota.
Juttu jäi vaivaamaan ja vastaamattomia kysymyksiä oli monta. Voimakkaimmin mieleen juuttui kysymys, käyttääkö kunta hyväkseen tunnollista miestä eikä huomioi hänen hämmentävän suurta ikäänsä, 100 vuotta. Mies oli luvannut vaimolleen, että he askeltavat arjen yhdessä loppuun asti. Ehkä kunta hyötyy, kun ei tarvitse järjestää naiselle hoitoa?
Asia kiinnosti lopulta niin paljon, että hain lisää tietoa. Löysin Helsingin kaupungin omaishoidon myöntämiskriteerit. Niissä saattaa olla eroa eri kunnissa, mutta ehkä pääperiaatteet ovat samat. Siitä selvisi, että hoitoisuusryhmiä on kolme. Yksinkertaistaen voisi sanoa, että omaishoitajien työ jaetaan helppoon, keskivaikeaan ja vaikeaan hoitoon. Mahdollisia hoitotoimintoja ovat peseytyminen, ruokailu, liikkuminen, lääkitys, pukeminen, WC-toiminnot sekä muut terveyden- ja sairaanhoidolliset hoitotoimenpiteet. Jos hoitotoimintoja on kolme eikä yöhoitoa tarvita, omaishoito on alimmassa kolmosen ryhmässä. Hoitotarpeen laajetessa ja vaikeutuessa ryhmä nousee kakkoseen tai ykköseen.
Päättelin, että 100-vuotiaan antama hoito on kevyttä huolenpitoa. Mies ehkä auttaa ruokailussa, liikkumisessa ja pukemisessa. Vaimon voi jättää lyhyiksi ajoiksi yksinkin, eikä hoitoa ole ympäri vuorokauden. Kun he ovat ikänsä asuneet yhdessä, hoito ei tunnu miehestä työltä ja vaivalta, vaan yhdessäololta. Silloin kunnan maksama hoitopalkkio tukee pariskunnan taloutta. Aloin ymmärtää, että siinä on järkeä.
Syy, miksi juttu vaivasi mieltäni, oli kokemus toisenlaisesta tilanteesta. Kunta oli nimennyt muistisairaan äitini omaishoitajaksi tämän aviomiehen. Näin oli siihen asti kunnes kotisairaanhoito huomasi, että äitini hoivasi useammin alkoholistimiestään kuin mies häntä. Tämä jätti ruokailut hoitamatta ja täytti päivät alkoholilla. Pitkän ruoattoman jakson jälkeen mies kärsi kovasta vatsan poltteesta ja pystyi vain makaamaan lattialla. Hänet toimitettiin sairaalaan useammankin kerran samanlaisessa tilassa. Koska mies ei huolehtinut ruokailuista, ei äitinikään saanut ruokaa. Joskus kotisairaanhoitaja tuli paikalle ja tapasi kummatkin lattialla makaamasta. Miehelle maksetut hoitopalkkiot menivät alkoholiin kuten eläkekin. Lopulta miehen omaishoitajuus lopetettiin.
100-vuotiaalla veteraanilla tilanne oli toinen. Muisti pelasi, ja palasi herkästi sota-aikaan. Se oli veteraanilla selkeänä mielessä ja siitä riitti kerrottavaa. Muistin lisäksi iloista pilkettä riitti letkautuksiin:
- Sodassa ei kaikki kuole, mutta siviilissä kuolee kaikki varmasti.
- Herääminen on helppoa: sitä on tottunut niin kauan heräämään, että ihan helposti se käy.
- Pitkän iän salaisuus on, että muistaa hengittää.
”Omaishoitajana Tikkanen huolehtii monista asioista päivittäin.” Ainakin hän valmistaa välipalan, ”palan ruisleipää, päälle voita ja iso keko metvurstia”. Sen enempää omaishoitajuudesta ei jutussa kerrota.
Juttu jäi vaivaamaan ja vastaamattomia kysymyksiä oli monta. Voimakkaimmin mieleen juuttui kysymys, käyttääkö kunta hyväkseen tunnollista miestä eikä huomioi hänen hämmentävän suurta ikäänsä, 100 vuotta. Mies oli luvannut vaimolleen, että he askeltavat arjen yhdessä loppuun asti. Ehkä kunta hyötyy, kun ei tarvitse järjestää naiselle hoitoa?
Asia kiinnosti lopulta niin paljon, että hain lisää tietoa. Löysin Helsingin kaupungin omaishoidon myöntämiskriteerit. Niissä saattaa olla eroa eri kunnissa, mutta ehkä pääperiaatteet ovat samat. Siitä selvisi, että hoitoisuusryhmiä on kolme. Yksinkertaistaen voisi sanoa, että omaishoitajien työ jaetaan helppoon, keskivaikeaan ja vaikeaan hoitoon. Mahdollisia hoitotoimintoja ovat peseytyminen, ruokailu, liikkuminen, lääkitys, pukeminen, WC-toiminnot sekä muut terveyden- ja sairaanhoidolliset hoitotoimenpiteet. Jos hoitotoimintoja on kolme eikä yöhoitoa tarvita, omaishoito on alimmassa kolmosen ryhmässä. Hoitotarpeen laajetessa ja vaikeutuessa ryhmä nousee kakkoseen tai ykköseen.
Päättelin, että 100-vuotiaan antama hoito on kevyttä huolenpitoa. Mies ehkä auttaa ruokailussa, liikkumisessa ja pukemisessa. Vaimon voi jättää lyhyiksi ajoiksi yksinkin, eikä hoitoa ole ympäri vuorokauden. Kun he ovat ikänsä asuneet yhdessä, hoito ei tunnu miehestä työltä ja vaivalta, vaan yhdessäololta. Silloin kunnan maksama hoitopalkkio tukee pariskunnan taloutta. Aloin ymmärtää, että siinä on järkeä.
Syy, miksi juttu vaivasi mieltäni, oli kokemus toisenlaisesta tilanteesta. Kunta oli nimennyt muistisairaan äitini omaishoitajaksi tämän aviomiehen. Näin oli siihen asti kunnes kotisairaanhoito huomasi, että äitini hoivasi useammin alkoholistimiestään kuin mies häntä. Tämä jätti ruokailut hoitamatta ja täytti päivät alkoholilla. Pitkän ruoattoman jakson jälkeen mies kärsi kovasta vatsan poltteesta ja pystyi vain makaamaan lattialla. Hänet toimitettiin sairaalaan useammankin kerran samanlaisessa tilassa. Koska mies ei huolehtinut ruokailuista, ei äitinikään saanut ruokaa. Joskus kotisairaanhoitaja tuli paikalle ja tapasi kummatkin lattialla makaamasta. Miehelle maksetut hoitopalkkiot menivät alkoholiin kuten eläkekin. Lopulta miehen omaishoitajuus lopetettiin.
100-vuotiaalla veteraanilla tilanne oli toinen. Muisti pelasi, ja palasi herkästi sota-aikaan. Se oli veteraanilla selkeänä mielessä ja siitä riitti kerrottavaa. Muistin lisäksi iloista pilkettä riitti letkautuksiin:
- Sodassa ei kaikki kuole, mutta siviilissä kuolee kaikki varmasti.
- Herääminen on helppoa: sitä on tottunut niin kauan heräämään, että ihan helposti se käy.
- Pitkän iän salaisuus on, että muistaa hengittää.
perjantai 10. maaliskuuta 2017
Florence Foster Jenkins
Vihdoin pääsin näkemään Florence -elokuvan, tarinan vuosisatojen vaihteessa eläneestä (1868-1944) seurapiirirouva Florence Foster Jenkinsistä, joka rakasti musiikkia. Se oli juuri sellainen hyvänmielen elokuva kuin ajattelin. Mikä sen teki? Aluksi Florence jopa ärsytti. Oikeastaan elokuvan alku oli tylsyyden ylistys. Todennäköisesti tarkoituksella. Kun kerronta hetken päästä eteni ja tarina sai niin sanotusti lihaa luiden ympärille, kaikki roolihenkilöt alkoivat vaikuttaa sympaattisilta. Jokaista saattoi ymmärtää, Floridaan karkaavaa laulunopettajaakin.
Voi jestas, kun tätä kirjoitan, niin alan tyrskähdellä. Se kohtaus, missä blondi konttaa ulos salista, koska nauraa hillittömästi eikä voi antaa esiintyvän Florencen huomata sitä. Ja ne Florencen laulut! Niitä ei kyennyt vakavana kuunnella. Silti sanoisin, että leffayleisö hillitsi itseään kovimmalta naurulta, kuin olisivat ottaneet mallia elokuvan konserttiyleisöstä. Aivan kuin mekin olisimme suojelleet Florencen vilpitöntä sokeutta omaa taitamattomuuttaan kohtaan.
Nyt kun Oscarit on vastikään jaettu, ihmettelen miksi sivuosa-Oscaria ei edes ehdotettu Florencen säestäjää Cosmé McMoonia esittäneelle Simon Helbergille. Mielestäni hän oli loistava. Ilman häntä elokuva olisi ollut vaisumpi ja pelkistetympi. Pianisti tavallaan herätti koko leffan. Hän korosti Florencen ympärillä olevien ihmisten omaehtoista kuuroutta ja silmien sulkemista totuudelta. Tulee mieleen Keisarin uudet vaatteet -satu.
Elokuvassa oli komiikkaa, tragiikkaa ja puhdasta inhimillisyyttä. Siinä oli sopivasti kaikkea. Ennakkoluuloiset menettävät paljon, jos jättävät elokuvan katsomatta pelätessään Florencen laulua.
Voi jestas, kun tätä kirjoitan, niin alan tyrskähdellä. Se kohtaus, missä blondi konttaa ulos salista, koska nauraa hillittömästi eikä voi antaa esiintyvän Florencen huomata sitä. Ja ne Florencen laulut! Niitä ei kyennyt vakavana kuunnella. Silti sanoisin, että leffayleisö hillitsi itseään kovimmalta naurulta, kuin olisivat ottaneet mallia elokuvan konserttiyleisöstä. Aivan kuin mekin olisimme suojelleet Florencen vilpitöntä sokeutta omaa taitamattomuuttaan kohtaan.
Nyt kun Oscarit on vastikään jaettu, ihmettelen miksi sivuosa-Oscaria ei edes ehdotettu Florencen säestäjää Cosmé McMoonia esittäneelle Simon Helbergille. Mielestäni hän oli loistava. Ilman häntä elokuva olisi ollut vaisumpi ja pelkistetympi. Pianisti tavallaan herätti koko leffan. Hän korosti Florencen ympärillä olevien ihmisten omaehtoista kuuroutta ja silmien sulkemista totuudelta. Tulee mieleen Keisarin uudet vaatteet -satu.
Elokuvassa oli komiikkaa, tragiikkaa ja puhdasta inhimillisyyttä. Siinä oli sopivasti kaikkea. Ennakkoluuloiset menettävät paljon, jos jättävät elokuvan katsomatta pelätessään Florencen laulua.
tiistai 28. helmikuuta 2017
Layla ja ihmisen pienuus
Ei ollut tarkoitus lukea Tervoa, kun en ole tykännyt aiemmin lukemistani. Layla kuitenkin sattui olemaan kirppiksellä tarjolla halpaan hintaan, josta vielä sai 50 %:n alennuksen. Ja kun halvalla sai, niin säästäväinen lukija tietysti otti sen.
Jäin miettimään, oliko tarina inhorealismia vai realismia. Ehkä kirjassa esiintyviä asioita tapahtuu reaalimaailmassa. Keskiverto suomalainen ei vain tiedä sellaisesta todellisuudesta mitään. Lähellä oli, etten pistänyt kirjaa pois jo muutaman kymmenen sivun jälkeen, kun yökötti niin paljon. Tauon jälkeen luin sen kuitenkin, kun en ole tottunut jättämään kirjoja kesken.
Mitähän Jari Tervon päässä pyöri moisen rykäisyn jälkeen? Tuollaisen tarinan luominen ei voi olla jättämättä jälkiä kirjoittajan mieleen. Tai ehkä hän siivosi tarinalla mielensä. Välillä teksti tuntui rasistiselta ja myös sovinistiselta. Peitteleekö hän tarinalla omaa vihaansa? Se on tavallaan helppoa, sillä ainahan voi vedota, että enhän minä, vaan se tarinan henkilö.
Kirjassa oli pätkä, joka jäi irralliseksi. Aivan kuin Tervo olisi juuri löytänyt sen ja halusi saada sen jotenkin mukaan. Jätän mielelläni taakseni kirjan varsinaisen tarinan, mutta haluan muistaa sen pienen jutunpätkän. Siinä Tervo kuvaa maailmankaikkeutta puuna.
Hän toteaa, että jos maailmankaikkeus eläisi terveellisesti, se eläisi viisitoista miljardia vuotta. ”Jos viisitoista miljardia vuotta vastaisi viisitoista metriä korkeaa koivua, niin metri puun pituudessa merkitsisi miljardia eli tuhatta miljoonaa vuotta… Sentti puun pituudessa tarkoitti kymmentä miljoonaa vuotta… Ihminen on ollut lajina miljoona vuotta.”
”Ihminen oli ilmestynyt maailmankaikkeuden viisitoistametriseen koivuun yksi millimetri sitten. Latvasta yksi millimetri alaspäin oli ihmisen aikaa.”
Olen joskus nähnyt aikajanalla kuvattavan ihmisen aikaa maapallolla. Se jana on huomattavasti lyhyempi kuin universumin jana, sillä maapallo syntyi noin 4,7 miljardia vuotta sitten. Jo ihmisen minimaalinen aika maapallon janalla on lähes käsittämätön. Tervo teki puuvertauksellaan maailmankaikkeuden aikaperspektiivin helppotajuiseksi, vaikka universumia ei voikaan todella käsittää.
Monen muun lukijan tavoin pohdin mielessäni, kuinka paljon Tervo on tehnyt taustatyötä. Oli punnittava, kuinka pitkälle tarinan taustoihin voi luottaa. En tunne Husein Muhammedia, mutta hän sanoo puheenvuorossaan, että Tervo on kirjoittanut kirjan hatarin tiedoin. On ikävää jos näin on.
Jäin miettimään, oliko tarina inhorealismia vai realismia. Ehkä kirjassa esiintyviä asioita tapahtuu reaalimaailmassa. Keskiverto suomalainen ei vain tiedä sellaisesta todellisuudesta mitään. Lähellä oli, etten pistänyt kirjaa pois jo muutaman kymmenen sivun jälkeen, kun yökötti niin paljon. Tauon jälkeen luin sen kuitenkin, kun en ole tottunut jättämään kirjoja kesken.
Mitähän Jari Tervon päässä pyöri moisen rykäisyn jälkeen? Tuollaisen tarinan luominen ei voi olla jättämättä jälkiä kirjoittajan mieleen. Tai ehkä hän siivosi tarinalla mielensä. Välillä teksti tuntui rasistiselta ja myös sovinistiselta. Peitteleekö hän tarinalla omaa vihaansa? Se on tavallaan helppoa, sillä ainahan voi vedota, että enhän minä, vaan se tarinan henkilö.
Kirjassa oli pätkä, joka jäi irralliseksi. Aivan kuin Tervo olisi juuri löytänyt sen ja halusi saada sen jotenkin mukaan. Jätän mielelläni taakseni kirjan varsinaisen tarinan, mutta haluan muistaa sen pienen jutunpätkän. Siinä Tervo kuvaa maailmankaikkeutta puuna.
Hän toteaa, että jos maailmankaikkeus eläisi terveellisesti, se eläisi viisitoista miljardia vuotta. ”Jos viisitoista miljardia vuotta vastaisi viisitoista metriä korkeaa koivua, niin metri puun pituudessa merkitsisi miljardia eli tuhatta miljoonaa vuotta… Sentti puun pituudessa tarkoitti kymmentä miljoonaa vuotta… Ihminen on ollut lajina miljoona vuotta.”
”Ihminen oli ilmestynyt maailmankaikkeuden viisitoistametriseen koivuun yksi millimetri sitten. Latvasta yksi millimetri alaspäin oli ihmisen aikaa.”
Olen joskus nähnyt aikajanalla kuvattavan ihmisen aikaa maapallolla. Se jana on huomattavasti lyhyempi kuin universumin jana, sillä maapallo syntyi noin 4,7 miljardia vuotta sitten. Jo ihmisen minimaalinen aika maapallon janalla on lähes käsittämätön. Tervo teki puuvertauksellaan maailmankaikkeuden aikaperspektiivin helppotajuiseksi, vaikka universumia ei voikaan todella käsittää.
Monen muun lukijan tavoin pohdin mielessäni, kuinka paljon Tervo on tehnyt taustatyötä. Oli punnittava, kuinka pitkälle tarinan taustoihin voi luottaa. En tunne Husein Muhammedia, mutta hän sanoo puheenvuorossaan, että Tervo on kirjoittanut kirjan hatarin tiedoin. On ikävää jos näin on.
perjantai 17. helmikuuta 2017
Sodan jäljet tänä päivänä
Katsoin tällä viikolla Inhimillisen tekijän. Hätkähdin ohjelman loppupuolella, kun kuulin historioitsija Teemu Keskisarjan vastauksen toimittajalle. Oli kuin kysymys olisi ollut, pitäisikö nuoren polven tuntea Suomen sotahistoriaa tai tietää sotatraumoista. Mutta kysymys ei ollut se. Toimittaja näet kysyi, näkyvätkö sodan jäljet tässä päivässä. Oli juuri keskusteltu sodissa olleiden kokemusten siirtymisestä traumojen kautta sukupolvessa eteenpäin. Keskisarja ei siis ymmärtänyt kysymystä tai halusi vähätellen ohittaa sen.
Silloin tällöin kohtaa ihmisen, jolle kirjattu ja tutkittu fakta on ainoa mahdollinen totuus. Yksilön kokemukset ja käyttäytyminen jäävät ulkopuolelle jos niitä ei ole tutkittu eikä koeteltu niin, että syy-seuraussuhde olisi selvä. Historioitsija on arkistojen ja papereiden vanki. Hän ei katso niiden ulkopuolelle. Hän voi myöntää, että joidenkin pää sekosi sodassa, jos niin on kirjattu dokumenttiin. Mutta että tuolla paperille kirjatulla asialla voisi olla vaikutusta tulevaisuuteen, yksilön lähipiiriin tai seuraaviin sukupolviin, sitä hän ei näe. Sotakokemusten vaikutuksia yksilötasolla ei löydy arkistojen papereista.
Kuitenkin heitä on monia, jotka pohtivat, voivatko isoisien tai isoäitien sotakokemukset vaikuttaa heihin itseensä tänä päivänä. Ohjelmassa kirjailija Anneli Kanto kertoi pohtineensa, saattoiko hän potea jonkinlaista sukupolvet ylittävää traumaa. Hän oli nimittäin joskus kummastellut pakkomiellettään käsitellä väkivaltaisia aiheita.
Yksi suuri ryhmä, joka on herännyt pohtimaan samoin, on sotalapsien lapset. Tiedämme, että iso osa sotalapsista koki kaksinkertaisen hylkäämisen Suomen sotien aikana. Olisi ihme, jos sotalasten historialla ei olisi vaikutusta heidän tunteisiinsa ja tapoihinsa toimia. Sota oli haavoittanut heitä henkisesti.
Kun sotalapsesta tuli vanhempi, kokemukset hylkäämisestä, yksinäisyydestä ja kielipuolena olemisesta olivat taustalla vaikuttamassa hänen tapaansa kasvattaa omia lapsiaan. Tiedostamatta. Näin sotaa käyneiden isoisien ja isoäitien lapsenlapsille välittyi sodan jälkiä sotalapsen kautta.
Sanotaan, että esi-isien kokemukset vaikuttavat neljään sukupolveen. Uskon, että näin on. Tiedostaminen on yksilön havahtumisesta kiinni. Tänä päivänä sotalasten lapset ovat heränneet pohtimaan ja kyselemään.
Facebookissa on Ruotsiin jääneiden sotalasten lasten perustama ryhmä ”Vi som är barn till finska krigsbarn”, jossa sotalapsien lapset kertovat tarinaansa ja esittävät toisilleen kysymyksiä ja ajatuksia, joista yksikään historioitsija ei saa otetta. Ne kun ovat yksilöiden kokemuksia, joiden lähtöpiste on vähintään kahden sukupolven päässä. Niistä voivat keskustella he, joilla on yhteinen viitekehys, sotalapsen lapsi.
Silloin tällöin kohtaa ihmisen, jolle kirjattu ja tutkittu fakta on ainoa mahdollinen totuus. Yksilön kokemukset ja käyttäytyminen jäävät ulkopuolelle jos niitä ei ole tutkittu eikä koeteltu niin, että syy-seuraussuhde olisi selvä. Historioitsija on arkistojen ja papereiden vanki. Hän ei katso niiden ulkopuolelle. Hän voi myöntää, että joidenkin pää sekosi sodassa, jos niin on kirjattu dokumenttiin. Mutta että tuolla paperille kirjatulla asialla voisi olla vaikutusta tulevaisuuteen, yksilön lähipiiriin tai seuraaviin sukupolviin, sitä hän ei näe. Sotakokemusten vaikutuksia yksilötasolla ei löydy arkistojen papereista.
Kuitenkin heitä on monia, jotka pohtivat, voivatko isoisien tai isoäitien sotakokemukset vaikuttaa heihin itseensä tänä päivänä. Ohjelmassa kirjailija Anneli Kanto kertoi pohtineensa, saattoiko hän potea jonkinlaista sukupolvet ylittävää traumaa. Hän oli nimittäin joskus kummastellut pakkomiellettään käsitellä väkivaltaisia aiheita.
Yksi suuri ryhmä, joka on herännyt pohtimaan samoin, on sotalapsien lapset. Tiedämme, että iso osa sotalapsista koki kaksinkertaisen hylkäämisen Suomen sotien aikana. Olisi ihme, jos sotalasten historialla ei olisi vaikutusta heidän tunteisiinsa ja tapoihinsa toimia. Sota oli haavoittanut heitä henkisesti.
Kun sotalapsesta tuli vanhempi, kokemukset hylkäämisestä, yksinäisyydestä ja kielipuolena olemisesta olivat taustalla vaikuttamassa hänen tapaansa kasvattaa omia lapsiaan. Tiedostamatta. Näin sotaa käyneiden isoisien ja isoäitien lapsenlapsille välittyi sodan jälkiä sotalapsen kautta.
Sanotaan, että esi-isien kokemukset vaikuttavat neljään sukupolveen. Uskon, että näin on. Tiedostaminen on yksilön havahtumisesta kiinni. Tänä päivänä sotalasten lapset ovat heränneet pohtimaan ja kyselemään.
Facebookissa on Ruotsiin jääneiden sotalasten lasten perustama ryhmä ”Vi som är barn till finska krigsbarn”, jossa sotalapsien lapset kertovat tarinaansa ja esittävät toisilleen kysymyksiä ja ajatuksia, joista yksikään historioitsija ei saa otetta. Ne kun ovat yksilöiden kokemuksia, joiden lähtöpiste on vähintään kahden sukupolven päässä. Niistä voivat keskustella he, joilla on yhteinen viitekehys, sotalapsen lapsi.
sunnuntai 5. helmikuuta 2017
Runoilija Runeberg
Luin äskettäin Kaari Utrion kirjan Paperiprinssi. Tarina oli osittain sijoitettu Helsinkiin 1800-luvun alkupuoliskolle. Kaunokirjallisessa teoksessa vierailivat runoilija Runeberg ja tohtori Lönnrot. Yhdessä kohtauksessa Runeberg lukee runojaan kotiin kutsutulle yliopistoväelle. Kirjassa on otteet runoista Hauta Perhossa ja Hirvenhiihtäjät.
Noista runonpätkistä minulle ei kirkastunut, millainen runoilija Runeberg oli. Olen lapsena pakotettuna ja pintapuolisesti lukenut jotain hänen tekstejään ja kai samantien unohtanut. Paitsi tietysti Vårt land -laulua, jota ei voi unohtaa. Joka tapauksessa Hauta Perhossa vaikutti synkältä ja mietin, olivatko hänen runonsa aina sellaisia. Näin Runebergin päivänä halusin nähdä vähän lisää hänen kirjoituksiaan.
Ei kai voi välttyä siltä, että kun Runebergista hakee tietoa, eteen tulee Sven Dufva. Ja tuon yksinkertaisen mutta rohkean soturin kuvaajana on Albert Edelfeltin piirros tuttu lapsuudesta.
Piirroksessa Sven Dufva estää vihollisen tulon sillan poikki, mutta kuoli itse luotiin. Runeberg kirjoitti Sandelsin tulkinnan tapahtumasta:
Noista runonpätkistä minulle ei kirkastunut, millainen runoilija Runeberg oli. Olen lapsena pakotettuna ja pintapuolisesti lukenut jotain hänen tekstejään ja kai samantien unohtanut. Paitsi tietysti Vårt land -laulua, jota ei voi unohtaa. Joka tapauksessa Hauta Perhossa vaikutti synkältä ja mietin, olivatko hänen runonsa aina sellaisia. Näin Runebergin päivänä halusin nähdä vähän lisää hänen kirjoituksiaan.
Ei kai voi välttyä siltä, että kun Runebergista hakee tietoa, eteen tulee Sven Dufva. Ja tuon yksinkertaisen mutta rohkean soturin kuvaajana on Albert Edelfeltin piirros tuttu lapsuudesta.
Piirroksessa Sven Dufva estää vihollisen tulon sillan poikki, mutta kuoli itse luotiin. Runeberg kirjoitti Sandelsin tulkinnan tapahtumasta:
"Paikkansa tiesi luoti, se on pakko tunnustaa,
enemmän meitä tiesi tuo", kenraali toteaa.
"Ohitti otsan, koska pää on köyhä, heikkokin,
ja tiensä löysi parempaan, tuon rintaan sankarin."
Kaunista.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)