Katsoin tällä viikolla Inhimillisen tekijän. Hätkähdin ohjelman loppupuolella, kun kuulin historioitsija Teemu Keskisarjan vastauksen toimittajalle. Oli kuin kysymys olisi ollut, pitäisikö nuoren polven tuntea Suomen sotahistoriaa tai tietää sotatraumoista. Mutta kysymys ei ollut se. Toimittaja näet kysyi, näkyvätkö sodan jäljet tässä päivässä. Oli juuri keskusteltu sodissa olleiden kokemusten siirtymisestä traumojen kautta sukupolvessa eteenpäin. Keskisarja ei siis ymmärtänyt kysymystä tai halusi vähätellen ohittaa sen.
Silloin tällöin kohtaa ihmisen, jolle kirjattu ja tutkittu fakta on ainoa mahdollinen totuus. Yksilön kokemukset ja käyttäytyminen jäävät ulkopuolelle jos niitä ei ole tutkittu eikä koeteltu niin, että syy-seuraussuhde olisi selvä. Historioitsija on arkistojen ja papereiden vanki. Hän ei katso niiden ulkopuolelle. Hän voi myöntää, että joidenkin pää sekosi sodassa, jos niin on kirjattu dokumenttiin. Mutta että tuolla paperille kirjatulla asialla voisi olla vaikutusta tulevaisuuteen, yksilön lähipiiriin tai seuraaviin sukupolviin, sitä hän ei näe. Sotakokemusten vaikutuksia yksilötasolla ei löydy arkistojen papereista.
Kuitenkin heitä on monia, jotka pohtivat, voivatko isoisien tai isoäitien sotakokemukset vaikuttaa heihin itseensä tänä päivänä. Ohjelmassa kirjailija Anneli Kanto kertoi pohtineensa, saattoiko hän potea jonkinlaista sukupolvet ylittävää traumaa. Hän oli nimittäin joskus kummastellut pakkomiellettään käsitellä väkivaltaisia aiheita.
Yksi suuri ryhmä, joka on herännyt pohtimaan samoin, on sotalapsien lapset. Tiedämme, että iso osa sotalapsista koki kaksinkertaisen hylkäämisen Suomen sotien aikana. Olisi ihme, jos sotalasten historialla ei olisi vaikutusta heidän tunteisiinsa ja tapoihinsa toimia. Sota oli haavoittanut heitä henkisesti.
Kun sotalapsesta tuli vanhempi, kokemukset hylkäämisestä, yksinäisyydestä ja kielipuolena olemisesta olivat taustalla vaikuttamassa hänen tapaansa kasvattaa omia lapsiaan. Tiedostamatta. Näin sotaa käyneiden isoisien ja isoäitien lapsenlapsille välittyi sodan jälkiä sotalapsen kautta.
Sanotaan, että esi-isien kokemukset vaikuttavat neljään sukupolveen. Uskon, että näin on. Tiedostaminen on yksilön havahtumisesta kiinni. Tänä päivänä sotalasten lapset ovat heränneet pohtimaan ja kyselemään.
Facebookissa on Ruotsiin jääneiden sotalasten lasten perustama ryhmä ”Vi som är barn till finska krigsbarn”, jossa sotalapsien lapset kertovat tarinaansa ja esittävät toisilleen kysymyksiä ja ajatuksia, joista yksikään historioitsija ei saa otetta. Ne kun ovat yksilöiden kokemuksia, joiden lähtöpiste on vähintään kahden sukupolven päässä. Niistä voivat keskustella he, joilla on yhteinen viitekehys, sotalapsen lapsi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti