Layla ja ihmisen pienuus

Ei ollut tarkoitus lukea Tervoa, kun en ole tykännyt aiemmin lukemistani. Layla kuitenkin sattui olemaan kirppiksellä tarjolla halpaan hintaan, josta vielä sai 50 %:n alennuksen. Ja kun halvalla sai, niin säästäväinen lukija tietysti otti sen.

Jäin miettimään, oliko tarina inhorealismia vai realismia. Ehkä kirjassa esiintyviä asioita tapahtuu reaalimaailmassa. Keskiverto suomalainen ei vain tiedä sellaisesta todellisuudesta mitään. Lähellä oli, etten pistänyt kirjaa pois jo muutaman kymmenen sivun jälkeen, kun yökötti niin paljon. Tauon jälkeen luin sen kuitenkin, kun en ole tottunut jättämään kirjoja kesken.

Mitähän Jari Tervon päässä pyöri moisen rykäisyn jälkeen? Tuollaisen tarinan luominen ei voi olla jättämättä jälkiä kirjoittajan mieleen. Tai ehkä hän siivosi tarinalla mielensä. Välillä teksti tuntui rasistiselta ja myös sovinistiselta. Peitteleekö hän tarinalla omaa vihaansa? Se on tavallaan helppoa, sillä ainahan voi vedota, että enhän minä, vaan se tarinan henkilö.

Kirjassa oli pätkä, joka jäi irralliseksi. Aivan kuin Tervo olisi juuri löytänyt sen ja halusi saada sen jotenkin mukaan. Jätän mielelläni taakseni kirjan varsinaisen tarinan, mutta haluan muistaa sen pienen jutunpätkän. Siinä Tervo kuvaa maailmankaikkeutta puuna.

Hän toteaa, että jos maailmankaikkeus eläisi terveellisesti, se eläisi viisitoista miljardia vuotta. ”Jos viisitoista miljardia vuotta vastaisi viisitoista metriä korkeaa koivua, niin metri puun pituudessa merkitsisi miljardia eli tuhatta miljoonaa vuotta… Sentti puun pituudessa tarkoitti kymmentä miljoonaa vuotta… Ihminen on ollut lajina miljoona vuotta.”

”Ihminen oli ilmestynyt maailmankaikkeuden viisitoistametriseen koivuun yksi millimetri sitten. Latvasta yksi millimetri alaspäin oli ihmisen aikaa.”

Olen joskus nähnyt aikajanalla kuvattavan ihmisen aikaa maapallolla. Se jana on huomattavasti lyhyempi kuin universumin jana, sillä maapallo syntyi noin 4,7 miljardia vuotta sitten. Jo ihmisen minimaalinen aika maapallon janalla on lähes käsittämätön. Tervo teki puuvertauksellaan maailmankaikkeuden aikaperspektiivin helppotajuiseksi, vaikka universumia ei voikaan todella käsittää.

Monen muun lukijan tavoin pohdin mielessäni, kuinka paljon Tervo on tehnyt taustatyötä. Oli punnittava, kuinka pitkälle tarinan taustoihin voi luottaa. En tunne Husein Muhammedia, mutta hän sanoo puheenvuorossaan, että Tervo on kirjoittanut kirjan hatarin tiedoin. On ikävää jos näin on.

Sodan jäljet tänä päivänä

Katsoin tällä viikolla Inhimillisen tekijän. Hätkähdin ohjelman loppupuolella, kun kuulin historioitsija Teemu Keskisarjan vastauksen toimittajalle. Oli kuin kysymys olisi ollut, pitäisikö nuoren polven tuntea Suomen sotahistoriaa tai tietää sotatraumoista. Mutta kysymys ei ollut se. Toimittaja näet kysyi, näkyvätkö sodan jäljet tässä päivässä. Oli juuri keskusteltu sodissa olleiden kokemusten siirtymisestä traumojen kautta sukupolvessa eteenpäin. Keskisarja ei siis ymmärtänyt kysymystä tai halusi vähätellen ohittaa sen.

Silloin tällöin kohtaa ihmisen, jolle kirjattu ja tutkittu fakta on ainoa mahdollinen totuus. Yksilön kokemukset ja käyttäytyminen jäävät ulkopuolelle jos niitä ei ole tutkittu eikä koeteltu niin, että syy-seuraussuhde olisi selvä. Historioitsija on arkistojen ja papereiden vanki. Hän ei katso niiden ulkopuolelle. Hän voi myöntää, että joidenkin pää sekosi sodassa, jos niin on kirjattu dokumenttiin. Mutta että tuolla paperille kirjatulla asialla voisi olla vaikutusta tulevaisuuteen, yksilön lähipiiriin tai seuraaviin sukupolviin, sitä hän ei näe. Sotakokemusten vaikutuksia yksilötasolla ei löydy arkistojen papereista.

Kuitenkin heitä on monia, jotka pohtivat, voivatko isoisien tai isoäitien sotakokemukset vaikuttaa heihin itseensä tänä päivänä. Ohjelmassa kirjailija Anneli Kanto kertoi pohtineensa, saattoiko hän potea jonkinlaista sukupolvet ylittävää traumaa. Hän oli nimittäin joskus kummastellut pakkomiellettään käsitellä väkivaltaisia aiheita.

Yksi suuri ryhmä, joka on herännyt pohtimaan samoin, on sotalapsien lapset. Tiedämme, että iso osa sotalapsista koki kaksinkertaisen hylkäämisen Suomen sotien aikana. Olisi ihme, jos sotalasten historialla ei olisi vaikutusta heidän tunteisiinsa ja tapoihinsa toimia. Sota oli haavoittanut heitä henkisesti.

Kun sotalapsesta tuli vanhempi, kokemukset hylkäämisestä, yksinäisyydestä ja kielipuolena olemisesta olivat taustalla vaikuttamassa hänen tapaansa kasvattaa omia lapsiaan. Tiedostamatta. Näin sotaa käyneiden isoisien ja isoäitien lapsenlapsille välittyi sodan jälkiä sotalapsen kautta.

Sanotaan, että esi-isien kokemukset vaikuttavat neljään sukupolveen. Uskon, että näin on. Tiedostaminen on yksilön havahtumisesta kiinni. Tänä päivänä sotalasten lapset ovat heränneet pohtimaan ja kyselemään.

Facebookissa on Ruotsiin jääneiden sotalasten lasten perustama ryhmä ”Vi som är barn till finska krigsbarn”, jossa sotalapsien lapset kertovat tarinaansa ja esittävät toisilleen kysymyksiä ja ajatuksia, joista yksikään historioitsija ei saa otetta. Ne kun ovat yksilöiden kokemuksia, joiden lähtöpiste on vähintään kahden sukupolven päässä. Niistä voivat keskustella he, joilla on yhteinen viitekehys, sotalapsen lapsi.

Runoilija Runeberg

Luin äskettäin Kaari Utrion kirjan Paperiprinssi. Tarina oli osittain sijoitettu Helsinkiin 1800-luvun alkupuoliskolle. Kaunokirjallisessa teoksessa vierailivat runoilija Runeberg ja tohtori Lönnrot. Yhdessä kohtauksessa Runeberg lukee runojaan kotiin kutsutulle yliopistoväelle. Kirjassa on otteet runoista Hauta Perhossa ja Hirvenhiihtäjät.

Noista runonpätkistä minulle ei kirkastunut, millainen runoilija Runeberg oli. Olen lapsena pakotettuna ja pintapuolisesti lukenut jotain hänen tekstejään ja kai samantien unohtanut. Paitsi tietysti Vårt land -laulua, jota ei voi unohtaa. Joka tapauksessa Hauta Perhossa vaikutti synkältä ja mietin, olivatko hänen runonsa aina sellaisia. Näin Runebergin päivänä halusin nähdä vähän lisää hänen kirjoituksiaan.

Ei kai voi välttyä siltä, että kun Runebergista hakee tietoa, eteen tulee Sven Dufva. Ja tuon yksinkertaisen mutta rohkean soturin kuvaajana on Albert Edelfeltin piirros tuttu lapsuudesta.

Piirroksessa Sven Dufva estää vihollisen tulon sillan poikki, mutta kuoli itse luotiin. Runeberg kirjoitti Sandelsin tulkinnan tapahtumasta:

"Paikkansa tiesi luoti, se on pakko tunnustaa, 

enemmän meitä tiesi tuo", kenraali toteaa. 

"Ohitti otsan, koska pää on köyhä, heikkokin,

 ja tiensä löysi parempaan, tuon rintaan sankarin."

 Kaunista.

Ystävä keksii keinon

Ystäväni on jo pari kolme vuotta epäillyt miehellään muistisairautta. Mies on aina pitänyt kokkaamisesta, mutta yhtäkkiä oli tullut tilanne, että hän ei enää löytänyt ruoanlaittovälineitä. Hän pyysi vaimoltaan apua. Silloin tilanne valkeni ystävälleni.

Hän on yrittänyt keskustella muistiongelmasta miehensä kanssa, mutta tämä ei ole halunnut puhua aiheesta eikä myöntänyt, että mitään ongelmaa olisi. Aihe hermostutti häntä. Ystäväni halusi saada tietoa itselleen ja apua miehelleen, mutta ei tiennyt, miten edetä asiassa. Asiasta ei voinut keskustella, sillä hän kunnioitti miehensä uskoa, että muistissa ei ollut vikaa.

Asia painoi ystäväni mieltä pitkään, ehkä parikin vuotta, kunnes hän sai idean. Hänen miehellään oli aivan muusta syystä lääkärikäynti, ja tahtoi että vaimo tulee mukaan. Näin tehtiin. Kun vastaanotto oli päättymässä, ystäväni kysyi lääkäriltä, olisiko hänellä itsellään mahdollista päästä muistitutkimuksiin, kun tuntui että muisti olisi heikentynyt. Silloin hänen miehensä ehdotti itselleen samaa. Lääkäri suostui tekemään lähetteet.

Kun he poistuivat lääkäristä, mies sanoi: "Olipa hyvä, kun otit puheeksi ne muistitutkimukset, sillä minulla on joskus sellainen tunne, että en muista, mitä eilen on tapahtunut."