Muisti pätkii Barcelonassa

Olimme ystäväni Y:n kanssa lyhyellä kaupunkilomalla Barcelonassa, tuossa omalaatuisen arkkitehtuurin kaupungissa.

Oli matkamme toinen päivä, kun kuljimme goottilaiskorttelista kohti La Ramblaa. Ystäväni katseli katua kumpaankin suuntaan ja ehdotti, että käännytään oikealle. Totesin, että kyllä meidän pitää mennä vasemmalle. Lähdimme sinne, kunnes ystäväni huomautti, että hänen mielestään olemme menossa väärään suuntaan. Väitin vastaan, mutta vähän ajan päästä hän kertoi nähneensä kauppahallin, joten suunta on väärä. "Ei kun mennään ihan oikeaan suuntaan, jatketaan vain eteenpäin", totesin. Ystäväni katseli kävellessään ympärilleen ja totesi hetken päästä: "Tuolla oli se teatteri, joka on meidän hotellin lähellä. Nyt ollaan menty ohi." Sanoin taas, että olemme oikeaan suuntaan menossa ja jatkoin kävelyä eteenpäin. Jonkin ajan kuluttua näytin hänelle edessä häämöttävää rakennusta ja sanoin, että tuolla on se teatteri. Seuraavassa korttelissa olisi meidän hotelli. Silloin hän näki ovikatoksen ja naurahti, että siellähän se hotelli on.

Tuollainen sekaannus on ymmärrettävää vieraassa paikassa. Goottilaisessa korttelissa voi herkästi seota suunnissa, kun kadut kulkevat ristiin rastiin. Olimme välillä kumpikin sekaisin siellä. Barcelonan yli kilometrin pitkä pääkatu La Rambla ei kuitenkaan ollut meille täysin vieras, sillä Y oli vieraillut kaupungissa kaksi kertaa aiemmin ja minä kerran. Tällä kertaa olimme kulkeneet katua jo pari kertaa hotellilta Catalunya-aukion suuntaan edestakaisin ja useamman kerran saapuneet sille eri kohdista kortteleita. Kadun varrella on hauska ihmetellä taloja ja kaupungin arkkitehtuuria. Olimme aamulla kuvanneet talojen julkisivuja melkein urakalla. Siksi vähän ihmettelen, miksi hän oli iltapäivällä eksyksissä.

Ilahtuneena siitä, että olimme lähellä hotellia, Y ehdotti, että käymme katsomassa yhtä lähettyvillä olevaa sivukatua. Voisimme yrittää tunnistaa paikkoja edelliseltä reissultamme. Kävelimme eteenpäin, kumpikin silmä tarkkana tähyillen parvekkeita, ovia ja ikkunoita. Aikamme käveltyämme päätimme kävellä takaisin, kun emme tunnistaneet paikkoja. Käännyimme takaisin. Hetken päästä Y sanoi, että käännytään vasemmalle, että päästään takaisin Ramblalle. Sanoin, että ei sieltä mennä Ramblalle, vaan mennään suoraan eteenpäin. "Mutta täytyyhän meidän kääntyä", hän väitti. Sanoin, että ei kun mennään vain samaa katua eteenpäin. Saavuimme lähtöpaikkaamme, jolloin hän kysyi: "eikö me tosiaan käännytty missään vaiheessa?" Ei käännytty, vastasin. Silloin hän tunnusti, että hän ei muista ollenkaan, että olisi kävelty vain suoraan. Hän luuli, että olimme kääntyneet jollekin kadulle. "Mikä minulle oikein tuli?", hän kysyi vähän huolestuneena.

Kysyin, onko hän huomannut joskus aikaisemmin vastaavaa. Hän kielsi ja pohti, voisiko kysymyksessä olla verenkiertohäiriö. En osannut vastata. Sen sijaan kysyin, pitäisikö minun varovasti huomauttaa hänelle, jos joskus huomaan hänellä jotain selvästi muistihäiriöön liittyvää. "Tietenkin kerrot, etkä edes varovasti, vaan kunnolla! Niin ystävien pitää tehdä. Silloin asialle voidaan vielä tehdä jotain."

Jo näitä eksymistapauksia ennen olimme istuneet terassilla ja hän kirjoitti muistiin erään baarin nimeä, joka näkyi isoin kirjaimin seinässä. Kun hänen piti kirjoittaa P, hän kirjoitti d. Kysyin mitä hän oikein kirjoittaa ja hän naurahti, että tuli vähän huonosti kirjoitettua. Sitten hän korjaili d:tä. Vasta kun nauraen huomatin, että siinä pitäisi olla P, hän iloisesti korjasi kirjaimen. Hihkuin, että nyt olemme tasoissa, kun olin itse aamulla näppäillyt väärää numeroa tallelokeroon.

Nyt olen miettinyt, onko näillä tapauksilla jokin yhteys. Ovatko muistikatkot ja ylösalaisin kirjoittamiset vain joku ohimenevä häiriö?

Kaikenlaisia omaishoitajia

Luin juttua 100-vuotiaasta omaishoitajasta ja hämmennyin. Tuntuu käsittämättömältä, että 100-vuotias voi olla monisairaan 95-vuotiaan vaimonsa omaishoitaja. Mitä hoitoon kuuluu? Millä tavalla hän hoitaa vaimoaan? Saako vaimo muuta apua, mitä? Mitä miehelle korvataan? Miten he jaksavat? Missä menee raja?

”Omaishoitajana Tikkanen huolehtii monista asioista päivittäin.” Ainakin hän valmistaa välipalan, ”palan ruisleipää, päälle voita ja iso keko metvurstia”. Sen enempää omaishoitajuudesta ei jutussa kerrota.

Juttu jäi vaivaamaan ja vastaamattomia kysymyksiä oli monta. Voimakkaimmin mieleen juuttui kysymys, käyttääkö kunta hyväkseen tunnollista miestä eikä huomioi hänen hämmentävän suurta ikäänsä, 100 vuotta. Mies oli luvannut vaimolleen, että he askeltavat arjen yhdessä loppuun asti. Ehkä kunta hyötyy, kun ei tarvitse järjestää naiselle hoitoa?

Asia kiinnosti lopulta niin paljon, että hain lisää tietoa. Löysin Helsingin kaupungin omaishoidon myöntämiskriteerit. Niissä saattaa olla eroa eri kunnissa, mutta ehkä pääperiaatteet ovat samat. Siitä selvisi, että hoitoisuusryhmiä on kolme. Yksinkertaistaen voisi sanoa, että omaishoitajien työ jaetaan helppoon, keskivaikeaan ja vaikeaan hoitoon. Mahdollisia hoitotoimintoja ovat peseytyminen, ruokailu, liikkuminen, lääkitys, pukeminen, WC-toiminnot sekä muut terveyden- ja sairaanhoidolliset hoitotoimenpiteet. Jos hoitotoimintoja on kolme eikä yöhoitoa tarvita, omaishoito on alimmassa kolmosen ryhmässä. Hoitotarpeen laajetessa ja vaikeutuessa ryhmä nousee kakkoseen tai ykköseen.

Päättelin, että 100-vuotiaan antama hoito on kevyttä huolenpitoa. Mies ehkä auttaa ruokailussa, liikkumisessa ja pukemisessa. Vaimon voi jättää lyhyiksi ajoiksi yksinkin, eikä hoitoa ole ympäri vuorokauden. Kun he ovat ikänsä asuneet yhdessä, hoito ei tunnu miehestä työltä ja vaivalta, vaan yhdessäololta. Silloin kunnan maksama hoitopalkkio tukee pariskunnan taloutta. Aloin ymmärtää, että siinä on järkeä.

Syy, miksi juttu vaivasi mieltäni, oli kokemus toisenlaisesta tilanteesta. Kunta oli nimennyt muistisairaan äitini omaishoitajaksi tämän aviomiehen. Näin oli siihen asti kunnes kotisairaanhoito huomasi, että äitini hoivasi useammin alkoholistimiestään kuin mies häntä. Tämä jätti ruokailut hoitamatta ja täytti päivät alkoholilla. Pitkän ruoattoman jakson jälkeen mies kärsi kovasta vatsan poltteesta ja pystyi vain makaamaan lattialla. Hänet toimitettiin sairaalaan useammankin kerran samanlaisessa tilassa. Koska mies ei huolehtinut ruokailuista, ei äitinikään saanut ruokaa. Joskus kotisairaanhoitaja tuli paikalle ja tapasi kummatkin lattialla makaamasta. Miehelle maksetut hoitopalkkiot menivät alkoholiin kuten eläkekin. Lopulta miehen omaishoitajuus lopetettiin.

100-vuotiaalla veteraanilla tilanne oli toinen. Muisti pelasi, ja palasi herkästi sota-aikaan. Se oli veteraanilla selkeänä mielessä ja siitä riitti kerrottavaa. Muistin lisäksi iloista pilkettä riitti letkautuksiin:
 - Sodassa ei kaikki kuole, mutta siviilissä kuolee kaikki varmasti.
 - Herääminen on helppoa: sitä on tottunut niin kauan heräämään, että ihan helposti se käy.
 - Pitkän iän salaisuus on, että muistaa hengittää.

Florence Foster Jenkins

Vihdoin pääsin näkemään Florence -elokuvan, tarinan vuosisatojen vaihteessa eläneestä (1868-1944) seurapiirirouva Florence Foster Jenkinsistä, joka rakasti musiikkia. Se oli juuri sellainen hyvänmielen elokuva kuin ajattelin. Mikä sen teki? Aluksi Florence jopa ärsytti. Oikeastaan elokuvan alku oli tylsyyden ylistys. Todennäköisesti tarkoituksella. Kun kerronta hetken päästä eteni ja tarina sai niin sanotusti lihaa luiden ympärille, kaikki roolihenkilöt alkoivat vaikuttaa sympaattisilta. Jokaista saattoi ymmärtää, Floridaan karkaavaa laulunopettajaakin.

Voi jestas, kun tätä kirjoitan, niin alan tyrskähdellä. Se kohtaus, missä blondi konttaa ulos salista, koska nauraa hillittömästi eikä voi antaa esiintyvän Florencen huomata sitä. Ja ne Florencen laulut! Niitä ei kyennyt vakavana kuunnella. Silti sanoisin, että leffayleisö hillitsi itseään kovimmalta naurulta, kuin olisivat ottaneet mallia elokuvan konserttiyleisöstä. Aivan kuin mekin olisimme suojelleet Florencen vilpitöntä sokeutta omaa taitamattomuuttaan kohtaan.

Nyt kun Oscarit on vastikään jaettu, ihmettelen miksi sivuosa-Oscaria ei edes ehdotettu Florencen säestäjää Cosmé McMoonia esittäneelle Simon Helbergille. Mielestäni hän oli loistava. Ilman häntä elokuva olisi ollut vaisumpi ja pelkistetympi. Pianisti tavallaan herätti koko leffan. Hän korosti Florencen ympärillä olevien ihmisten omaehtoista kuuroutta ja silmien sulkemista totuudelta. Tulee mieleen Keisarin uudet vaatteet -satu.

Elokuvassa oli komiikkaa, tragiikkaa ja puhdasta inhimillisyyttä. Siinä oli sopivasti kaikkea. Ennakkoluuloiset menettävät paljon, jos jättävät elokuvan katsomatta pelätessään Florencen laulua.