Vihdoin pääsin näkemään Florence -elokuvan, tarinan vuosisatojen vaihteessa eläneestä (1868-1944) seurapiirirouva Florence Foster Jenkinsistä, joka rakasti musiikkia. Se oli juuri sellainen hyvänmielen elokuva kuin ajattelin. Mikä sen teki? Aluksi Florence jopa ärsytti. Oikeastaan elokuvan alku oli tylsyyden ylistys. Todennäköisesti tarkoituksella. Kun kerronta hetken päästä eteni ja tarina sai niin sanotusti lihaa luiden ympärille, kaikki roolihenkilöt alkoivat vaikuttaa sympaattisilta. Jokaista saattoi ymmärtää, Floridaan karkaavaa laulunopettajaakin.
Voi jestas, kun tätä kirjoitan, niin alan tyrskähdellä. Se kohtaus, missä blondi konttaa ulos salista, koska nauraa hillittömästi eikä voi antaa esiintyvän Florencen huomata sitä.
Ja ne Florencen laulut! Niitä ei kyennyt vakavana kuunnella. Silti sanoisin, että leffayleisö hillitsi itseään kovimmalta naurulta, kuin olisivat ottaneet mallia elokuvan konserttiyleisöstä. Aivan kuin mekin olisimme suojelleet Florencen vilpitöntä sokeutta omaa taitamattomuuttaan kohtaan.
Nyt kun Oscarit on vastikään jaettu, ihmettelen miksi sivuosa-Oscaria ei edes ehdotettu Florencen säestäjää Cosmé McMoonia esittäneelle Simon Helbergille. Mielestäni hän oli loistava. Ilman häntä elokuva olisi ollut vaisumpi ja pelkistetympi. Pianisti tavallaan herätti koko leffan. Hän korosti Florencen ympärillä olevien ihmisten omaehtoista kuuroutta ja silmien sulkemista totuudelta. Tulee mieleen Keisarin uudet vaatteet -satu.
Elokuvassa oli komiikkaa, tragiikkaa ja puhdasta inhimillisyyttä. Siinä oli sopivasti kaikkea. Ennakkoluuloiset menettävät paljon, jos jättävät elokuvan katsomatta pelätessään Florencen laulua.

Ei kommentteja:
Lähetä kommentti