Luin juttua 100-vuotiaasta omaishoitajasta ja hämmennyin. Tuntuu käsittämättömältä, että 100-vuotias voi olla monisairaan 95-vuotiaan vaimonsa omaishoitaja. Mitä hoitoon kuuluu? Millä tavalla hän hoitaa vaimoaan? Saako vaimo muuta apua, mitä? Mitä miehelle korvataan? Miten he jaksavat? Missä menee raja?
”Omaishoitajana Tikkanen huolehtii monista asioista päivittäin.” Ainakin hän valmistaa välipalan, ”palan ruisleipää, päälle voita ja iso keko metvurstia”. Sen enempää omaishoitajuudesta ei jutussa kerrota.
Juttu jäi vaivaamaan ja vastaamattomia kysymyksiä oli monta. Voimakkaimmin mieleen juuttui kysymys, käyttääkö kunta hyväkseen tunnollista miestä eikä huomioi hänen hämmentävän suurta ikäänsä, 100 vuotta. Mies oli luvannut vaimolleen, että he askeltavat arjen yhdessä loppuun asti. Ehkä kunta hyötyy, kun ei tarvitse järjestää naiselle hoitoa?
Asia kiinnosti lopulta niin paljon, että hain lisää tietoa. Löysin Helsingin kaupungin omaishoidon myöntämiskriteerit. Niissä saattaa olla eroa eri kunnissa, mutta ehkä pääperiaatteet ovat samat. Siitä selvisi, että hoitoisuusryhmiä on kolme. Yksinkertaistaen voisi sanoa, että omaishoitajien työ jaetaan helppoon, keskivaikeaan ja vaikeaan hoitoon. Mahdollisia hoitotoimintoja ovat peseytyminen, ruokailu, liikkuminen, lääkitys, pukeminen, WC-toiminnot sekä muut terveyden- ja sairaanhoidolliset hoitotoimenpiteet. Jos hoitotoimintoja on kolme eikä yöhoitoa tarvita, omaishoito on alimmassa kolmosen ryhmässä. Hoitotarpeen laajetessa ja vaikeutuessa ryhmä nousee kakkoseen tai ykköseen.
Päättelin, että 100-vuotiaan antama hoito on kevyttä huolenpitoa. Mies ehkä auttaa ruokailussa, liikkumisessa ja pukemisessa. Vaimon voi jättää lyhyiksi ajoiksi yksinkin, eikä hoitoa ole ympäri vuorokauden. Kun he ovat ikänsä asuneet yhdessä, hoito ei tunnu miehestä työltä ja vaivalta, vaan yhdessäololta. Silloin kunnan maksama hoitopalkkio tukee pariskunnan taloutta. Aloin ymmärtää, että siinä on järkeä.
Syy, miksi juttu vaivasi mieltäni, oli kokemus toisenlaisesta tilanteesta. Kunta oli nimennyt muistisairaan äitini omaishoitajaksi tämän aviomiehen. Näin oli siihen asti kunnes kotisairaanhoito huomasi, että äitini hoivasi useammin alkoholistimiestään kuin mies häntä. Tämä jätti ruokailut hoitamatta ja täytti päivät alkoholilla. Pitkän ruoattoman jakson jälkeen mies kärsi kovasta vatsan poltteesta ja pystyi vain makaamaan lattialla. Hänet toimitettiin sairaalaan useammankin kerran samanlaisessa tilassa. Koska mies ei huolehtinut ruokailuista, ei äitinikään saanut ruokaa. Joskus kotisairaanhoitaja tuli paikalle ja tapasi kummatkin lattialla makaamasta. Miehelle maksetut hoitopalkkiot menivät alkoholiin kuten eläkekin. Lopulta miehen omaishoitajuus lopetettiin.
100-vuotiaalla veteraanilla tilanne oli toinen. Muisti pelasi, ja palasi herkästi sota-aikaan. Se oli veteraanilla selkeänä mielessä ja siitä riitti kerrottavaa. Muistin lisäksi iloista pilkettä riitti letkautuksiin:
- Sodassa ei kaikki kuole, mutta siviilissä kuolee kaikki varmasti.
- Herääminen on helppoa: sitä on tottunut niin kauan heräämään, että ihan helposti se käy.
- Pitkän iän salaisuus on, että muistaa hengittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti