Äidin nolo erehdys

Soitin äidille illalla puoli kahdeksan aikoihin. Kysyin mitä kuuluu. Äiti naurahti vähän nolon oloisesti ja sanoi:
- Olin lähdössä tänään kerhoon. Hoitaja sanoi, että ei tänään ole kerhoa.
- Niin, tänään on sunnuntai. Huomenna vasta on kerhopäivä, sanoin.

- Minkälainen ilma siellä on tänään?, kysyin.
- Hyvä ilma.
- Oletko ollut tänään ulkona?, kysyin.
- Just tulin sisään. Olin kerhoon lähdössä ja hoitaja tuli sanomaan, että ei tänään ole kerhopäivä. Tulin nopeasti sisälle. Äiti naurahteli nolona.
- Huomenna on maanantai ja menet sitten kerhoon, sanoin.

- Siellä kerhossahan on aina kivaa, eikö olekin?, kysyin.
- On. Siellä lauletaan, pelataan bingoa ja syödään hyvin.
- Oletko sä tänään syönyt kotonakin hyvin?, kysyin.
- Tulin justiinsa kotiin, en ole syönyt mitään tänään. Ei ole nälkäkään. Olin kerhoon menossa, mutta hoitaja, Satu, tuli sanomaan, ettei tänään ole kerhoa, äiti toisti.

- Huomenna menet kerhoon. Nyt on sunnuntai. Nyt on ilta. Mitäs se kello onkaan? pohdin hänelle.
- Mun kello on kymmentä vaille kahdeksan.
- Onko sulla telkkari auki?, kysyin.
- Ei ole auki.
- Laita telkkari auki, niin ilta kuluu mukavammin.
- Joo, mä laitan heti sen auki.

Näyttäisi siltä, että äiti oli tänään vähän enemmän sekaisin kuin monesti aiemmin. Yleensä hän soittaa hoitajalle tai minulle ja kysyy, mikä päivä on. Nyt hän oli kuitenkin lähdössä kerhoon sunnuntaina, iltaseitsemän jälkeen.

Toivottavasti joku käy siellä vielä tänään, ja muistuttaa että on ilta ja pitää mennä nukkumaan. Kerhon hän varmaan muistaa aamulla.

Lihaa, kalaa ja aurinkoa

Jatkuvasti huomaan, että joku pieni asia unohtuu. Ajattelen vaikkapa mennä yläkerran kylpyhuoneeseen laittamaan pyykit narulle ja päätän samalla viedä jotain sinne. Hetken päästä olen yläkerrassa, mutta huomaan, että en vienyt mitään mukanani. Uusi kiipeäminen edessä tai ehkä jätän asian silleen.

Äsken lähdin jostain syystä olohuoneeseen, kun huomasin että tuntuu viileältä. Hain villatakin, mutta en enää muistanut miksi alunperin lähdin olohuoneeseen.

Vielä yleisempi ongelma on nimien unohtaminen. Muistan jonkun näyttelijän kasvot kirkkaana kuvana, mutta en muista nimeä, vaikka luettelisin aakkoset mielessäni mietiskellen moneen kertaan. Usein keksin, millä kirjaimella nimi alkaa, mutta en muuta. Yleensä se putkahtaa myöhemmin mieleen.

Muisti siis tekee välillä tepposet. 

Lueskelen kaikki muistia ja sen heikkenemistä käsittelevät jutut, jotka osuvat kohdalle. Muistisairauden ennaltaehkäisyä koskevat jutut osuvat herkästi silmiin. Näen vieläkin elävästi mielessäni B12-vitamiinimainoksen, jossa kehuttiin, miten suihkautus vitamiinia sytytti aivoissa valot.

Lukemani perusteella tiedän, että omega-3-rasvahappo olisi hyväksi aivotoiminnalle. Kalaa siis kannattaa syödä. Viime viikolla tein tonnikalapiirakan, jota riitti useammalle päivälle. Kai tonnikalassakin on omega-3:sta, vaikka se on purkista? En tiedä.

Facebookin kautta tuli kohdalle juttu, jonka mukaan tutkijat olivat löytäneet yhteyden alhaisen D-vitamiinin saannin ja dementian välillä. Jutun luettuani riensin nappaamaan D-vitamiinia purkista (koska on talvi eikä aurinkoa ole riittävästi). B12-tabletin olin imeskellyt jo aikaisemmin ja välipalaksi syönyt tonnikalapiirakkaa.

Näiltä osin muistin tukiaineet ovat siis käytössä. Pitäisi vain muistaa sama myöhemminkin. Ehkä muistisääntönä voisi olla: lihaa, kalaa ja aurinkoa.

Uusi alku

Blogi on ollut unohduksissa kokonaisen vuoden.

Kuten viime alkuvuoden kirjoituksessa pelkäsin, vuoden alkaminen hampaan palasilla lautasella oli huono enne. Yhtään läheistä ei sentään vuoden 2016 aikana kuollut, mutta läheltä piti, kun jo lähes kulkutaudiksi tullut aivoinfarkti kuritti veljeänikin. Myös ystäväni veli selvisi samoin kuin toisen ystäväni mies, mutta miesystäväni kaveri menehtyi. Kova uutinen oli se, kun läheiseltä lapsuudenystävältäni löytyi syöpäkasvain. Lisäksi taloudelliset ongelmat painoivat, kun erilaiset paikat prakasivat ja niiden remontit toivat kuluja. Lopuksi myös kolme vuotta kestänyt suhteeni päättyi.

Tästä vuodesta toivon parempaa.

Olin hermostunut, kun sain kutsun hammaslääkäriin. Muistin edellisen kalliiksi tulleen remontin. Oli iloinen uutinen, että mitään korjauksia ei tarvittu. Se vaikuttaa hyvältä alulta tälle vuodelle.

Olen pohdiskellut blogini tarkoitusta. Kun aloitin, halusin vain kirjoitella. Kokeilin, kykenenkö kirjoittamaan päivittäin. Pian huomasin, että se ei luonnistu. Ehkä elämäni on niin tapahtumaköyhää, että joka päivälle ei riitä tuoreita kokemuksia jaettavaksi. Ehkä luovuutenikin on vähentynyt, enkä keksi miten nyhjäistä tyhjästä.

Vähitellen mieleeni on muotoutunut ajatus aiheesta ja asioista, joihin voisin syventyä kirjoittamalla. Luontevinta on kirjoittaa asioista, joista tietää jotain, ja mistä ihminen tietäisi paremmin kuin omista kokemuksistaan. Ihmisen elämä etenee tulvillaan tapahtumia ja tuntemuksia. Tässä vaiheessa ne eivät ehkä tule hyökyaaltojen lailla suurina ja mullistavina, mutta mieleen vaikuttavia ne ovat silti. Ja ehkä laajaa perspektiiviä käyttäen ne voivat olla myös mullistavia.

Arvioin, että muisti ja muistot ovat täällä jatkossa keskeisessä roolissa. Saattaa olla vähän huumoriakin.

Yritän myös olla kirjoittamatta liian pitkästi. Se voi olla vaikeaa, mutta opettelen.